oma koti

En ole koskaan asunut yksin. Siis oikeasti yksin, muutaman viikon kämpänlainailuja lukuunottamatta. Mutta se on ollut ihan okei, yksiöt ovat suhteettoman kalliita ja onhan kimppa-asumisessa puolensa.

Kolmisen vuotta sitten asuin ensimmäisessä oikeassa "omassa kämpässä" kotoa muuttamisen jälkeen ja neljän tytön kimppakämppämme oli (lähes) täydellisesti toimiva. Tunnelma oli todella kotoisa ja pienet kinat vain kuuluivat asiaan. Tunnelma oli turvallinen ja leppoisa. Kämpässämme oli usein myös vierailevia tähtiä ja koskaan ei tarvinnut olla yksin. Jos joskus kukaan muu ei ollut kotona, tunsin oloni todella yksinäiseksi ja soittelin perään missä kämppikseni viipyvät. Yhteinen keittiö/olohuoneemme oli aina käytössä, ei tarvinnut mennä baariin tai kahvilaan päästäkseen hengailemaan hyvien kavereiden kanssa. Yhdestä heistä tuli paras ystäväni ja toisenkin kanssa pidetään yhteyttä. Yksi oli hieman erilainen kuin me muut, mutta kyllä (muistaakseni) toimeen tultiin.

Tampereelle muuttaessani halusin ehdottomasti kimppakämppään, koska se tuntui turvallisemmalta muuttaessani vieraaseen kaupunkiin ilman yhtään tuttua. Päädyin asumaan (platonisesti) erään nuoren miehen kanssa. Huomasin heti, että olemme täysin erilaisia, eikä meillä samanlainen sydänystävyys vallitsisi kuin edellisessä kämpässäni. Silti aluksi meni hyvin, vieraskoreus vallitsi. Sitten erilaisuutemme nousi liiaksi esille, mm. vuorokaudenaikamme olivat lähes päinvastaiset, herra meni kymmeneltä nukkumaan ja eli lähes munkin elämää toisin kuin minä, noh, fuksivuosi on fuksivuosi...

Oli aika muuttaa ja koska uusi hyvä ystäväni tarvitsi myös kämpänvaihtoa päätimme etsiä yhteisen kämpän. Aluksi kaikki meni hyvin, olin taas löytänyt sen saman ihanteellisen tunnelman. Sitten kaikki meni pieleen johtuen suureksi osaksi ystäväni kokemasta henkilökohtaisesta tragediasta, johon hän sekoitti niin minut kuin muutkin ystävämme. Hän tottui liiaksi saamaansa sympatiaan ja huomioon ja unohti että meillä muilla on myös omat elämämme. Viimeinen vuosi onkin ollut aikamoista helvettiä asua pienessä kämpässä ihmisen kanssa jota yhtäaikaa säälii ja symppaa ja samaan aikaan vihaa hänen käytöksensä vuoksi (eikä kyseessä ole edes parisuhde vaan platoninen ystävyys). Hän ei puhu minulle, hän ei siivoa eikä huolehdi hygieniastaan, hän syyttää minua ja muita ystäviämme ongelmistaan. Tunnen että minua on petetty, en minä tämmöistä halunnut enkä tällaiseksi odottanut odotetun opiskeluelämäni tulevan! Pahinta kaikessa on se että hänen ongelmansa eivät todellakaan johdu minusta, enkä minä voi niihin mitenkään vaikuttaa. Aina kun kävelen kohti kotia toivon ettei hän olisi siellä, välillä saa olla huolissaan ettei hän tee jotain itselleen, näytösluonteista yrittämistä riittää. Joudun myös itse turvautumaan ammattiapuun ahdistavan ja painostavan tilanteen vuoksi.

Miksi en lähtenyt? Ehkä solidaarisuudesta, yrittämisenhalusta, laiskuudesta, tiedosta että tänä keväänä viimeistään lähden. Oli meillä välillä ihan ystävällisiäkin hetkiä, mutta viimeisen puolen vuoden aikana vain muutama. Hän oli tietoinen lähdöstäni, mutta yritti hankaloittaa sitä viimeiseen asti, mikä oli hyvä, sillä se romutti viimeisetkin huonon omantunnonrippeeni hänen hylkäämisestään, minua ei voisi enää vähempää kiinnostaa hänen pärjäämisensä. Minä annan nyt olla ja keskityn vain omaan elämääni ja hyvinvointiini.

Nyt hän on jo vienyt tavaransa pois ja minäkin muutan kohta. Hämmentävää on nyt kävellä kotiin kun toivoessani ettei hän olisi kotona yhtä-äkkiä tajuan ettei enää tarvitse "pelätä", ei hän ole täällä. Eilen myös saatoin kutsua pari kaveria kylään, ihan noin vain, varoittamatta. Pikkuhiljaa, 13 kuukauden jälkeen tämä asunto tuntuu hetken ihan kodilta, harmi vain että muutan kohta pois. Ja lähes koko kesä asun YKSIN:)