hairahduksia

Arkipäivän ahdistusta, elämisen ihanuutta ja tuskaa sekä hömppää tilitystä opiskelijatytön urbaanista arjesta ja hapuilusta kohti oikeeta elämää. Mitä se sitten onkaan...

Thursday, February 16, 2006

viikko vierähti

Vaikka alussa päätinkin, etten pakolla alkaisi vääntää blogistani mitään päivittäistä velvollisuutta, vaan kirjoittaisin vain silloin kun huvittaa, on viikon tauko silti melko pitkä. En ole hävinnyt mihinkään tai kyllästynyt jo, olen vain ollut koko viikon niin kiireinen etten ole edes sähköposteja ehtinyt kunnolla lukemaan. Elämääni ei ole mahtunut kuin opiskelua, työntekoa ja spinning- ja jumppatunteja. Myös yksi baari-ilta, tosin selvänä tottakai, holitonta huhtikuutani on takana jo 16 päivää, eikä pahempia kiusauksia ole tullut. Huomenna tosin on pahimman kännikaverini synttäribileet ja mielenkiintoinen ilta voi tulla kun olen ainoana selvinpäin.

Hassua miten sosiaalinen elämä jääkään välillä vähiin. Viimeisen viikon aikana olen nähnyt kavereitani ehkä joka toinen päivä lounaalla (niin ja lauantaina oltiin leffassa, tykkäsin kovasti Münchenista, vaikken ihan kritiikittömästi siihen osaakaan suhtautua, sen verran kiistanalainen aihe, herätti ajattelemaan, suosittelen). Mihin ovat jäänet kaikki kahviloissa ja baareissa hengaamiset, juoruamiset ja trivialin pelaamiset teen äärellä, joita harrastimme viime vuonna? Nykyisin kaikilla on niin kiire ja stressi, kandityö, tentit, esseet ja tutkielmat vievät aikaa, eikä enää ehditä vain hengailemaan iltaisin. Kun nyt olen vielä jättäytynyt pois ainejärjestöni toiminnasta, ovat sosiaaliset kontaktit vähentyneet. Missä on yhteisöllisyys?

Olen kyllä huomannut sen itsestänikin, raskaan koulupäivän jälkeen sitä mieluummin vain menee kotiin ja löhöää illan telkkarin tai kirjan ääressä kuin lähtee yhtään mihinkään. Ennen koti-ilta yksin minä tahansa päivänä oli kauhistus, nyt olen viettänyt perjantai-illankin yksin kotona ja ollut tyytyväinen ettei TARVITSE lähteä mihinkään. Toivottavasti tämä on vain joku ohimenevä vaihe, en halua itsestäni mitään kotikissaa, haluan edelleen identifioitua meneväksi ja vauhdikkaaksi citysinkuksi enkä villasukkia kutovaksi vanhapiika-erakoksi, joka nauttii hiljaisuudesta ja pitkistä kävelyretkistä luonnossa. Toivottavasti en puolen vuoden päästä huomaa omistavani kissaa. Huomenna se testataan lähdenkö baarista jo ennen puoltayötä.

0 Comments:

Post a Comment

<< Home