epäelämä

Opiskeluaika on jotenkin hassua aikaa, esimerkiksi mä vaan käyn joskus luennoilla, kirjoitan toisinaan muutamassa tunnissa kymmenisen sivua paskaa jostain mitättömästä aiheesta, luen muutaman kirjan ja oksennan niiden annin kerran kuussa paperille. Opintoviikkoja karttuu, ihan ookoo menestykselläkin, elämä on rentoa ja vastuutonta, joka kuukausi ystävämme KELA sponssaa, miksi siis valitan? Rutiinien puute vaivaa minua. Vaikka käyn päivittäin luennoilla, voin joskus jättää menemättä tai lopettaa kokonaan jonkun kurssin, kukaan ei kaipaa, kukaan ei rankaise. Sinkkuna voin elää täysin omien halujeni mukaisesti, tehdä mitä tahansa milloin huvittaa. Vaikka käyn välillä töissä, ei sekään tunnu kovinkaan vastuulliselta, hanttihommissa oleva ei kovinkaan omistaudu työlleen, työtunnit on arvotettu ja vain niillä on merkitystä. Myös asuinkaupunkini mättää, sillä vaikka olen asunut täällä jo parisen vuotta ja minulla on täällä hyviä ystäviä, en silti kuulu tänne. En tunne oloani ulkopuoliseksi, vaan välipitämättömäksi. Ainoa joka tässä kaupungissa kiinnostaa on opiskelu, se on ainut syy täällä olemiseeni, käymään vain tänne tulin enkä olemaan, en edes yritä juurtua. Silti kaipaisin juurtumista, vakiintumista. Haluaisin elämääni muutakin sisältöä kuin kavereiden kanssa hengailun, luennoilla torkkumisen, baareissa juoksemisen, miesten iskemisen ja politikoinnin. Tämä täydellinen vapaus on jotenkin ahdistavaa. Ennen sentään vanhemmat asettivat rajat, nyt vastaan teoistani vain itselleni. Tiedän hyvin, että oikeasti elän parasta aikaani, eikä pitäisi ahdistua näin turhasta asiasta, sillä tulevaisuudessa tulen kaipaamaan tätä vastuuttomuuden aikaa. Silti tämä kuulumattomuus ja vastuuttomuus ahdistaa ja ärsyttää.

Varsinaista epäelämää.